Blogi

Kuuma ja kostea….

25.8.2019

Ilma leyhähti vasten kasvoja heti koneesta astuttuani; silmälasit menivät huuruun ja hiukset kikkaraan – elokuinen Kathmandu – haaste vai mahdollisuus?

Päätin tällä kertaa aloittaa rauhallisesti ja levätä ennen kuin aloitan työt. Olen tavannut tuttuja ja ystäviä juonut vettä ja totutellut ilmastoon. Suomessa viikon vaivannut päänsärky on tipotiessään.

Eilen tapasin myös Happy Children Home-lastenkodin edustajan ja menemme sinne lauantaina. Vuokraan pakettiauton ja ostan riisiä, öljyä ja linssejä ja viemme teidän lahjoittamanne tuliaiset lapsille. Sinne on kahden tunnin ajomatka. Orpokodin edustaja kertoi, että laki on muuttunut ja orpokotiin saa tulla vain täysin orpoja lapsia. Köyhät vanhemmat ovat saattaneet laittaa lapsiaan orpokoteihin, koska siellä saa käydä koulua. Nyt lapsia on 14 entisen 17 sijaan. He etsivät sinne erityisesti tyttöjä, koska heille kouluun pääsy on vielä vaikeampaa kuin pojille. Lähdemme lauantaiaamuna klo 7.00 – jännittää!

Täällä Kathmandussa asuvista ihmisistä suurin osa on tullut kaukaa maaseudulta. Ainoa mahdollisuus pitää perheeseen yhteyttä on matkapuhelin. Niitä tarvitaan täällä todella, eli jos omistat ehjän puhelimen järjestän keräyksen ja tuon niitä tänne tammikuussa. Ihan vanhanaikaisetkin toimivat luurit käy!

Lukiotytölle tuomani läppäri hikoilutti hieman; käyttöjärjestelmä oli suomenkielinen, mutta onneksi onnistuin vaihtamaan sen englanniksi. Tyttö opiskelee koulussa tietotekniikkaa, mutta ei omistanut tietokonetta ja koulukin on niin köyhä, ettei siellä ole tietokoneita. Isä soittaa kadulla puista sarangisoitinta ja hänellä on kadulla myös myytävänä soittimia, joten läppärin hankintaan tyttärelle ei hänellä yksinkertaisesti ollut varaa. Tytöllä on koulua ma-la klo 6-19 ja tapaan hänet ensi viikon lauantaina.

Aikainen herätys tutustutti minut aikaisten aamujen raikkauteen; taitaakin olla viisasta herätä viideltä ja mennä nukkumaan aikaisiin, jotta pystyy toimimaan ja liikkumaan. Pojat tulivat hakemaan minua ajallaan ja niin suuntasimme kohti Happy Childrens home orpokotia. Ostamani 7 säkkiä riisiä, öljy, linssit ja suola täyttivät takakontin ja teidän antamat tuliaisenne mahtuivat juuri valtavaan reppuun. Läksimme ajamaan samaa reittiä kun olimme ajaneet bussilla Dulikheliin. Pysähdyimme näköalapaikalla olevalla kioskille ja sain aamukahvin ja söin munan. Jatkoimme matkaa todella muhkuraista tietä ja heittelehdimme toisiamme vasten auringon alkaessa kuumentamaan autoa.

Lopulta käännyimme polulle ja kasvillisuus työntyi auton avoimista ikkunoista sisälle madellessamme eteenpäin. Siellä meitä odotti ympäriinsä hyppelehtiviä lapsia ja muutama aikuinen. Lapset osallistuivat tavaroiden kantoon autosta ja jonossa etenimme polkua pitkin talolle. Ensin tulimme kasvillisuuden seasta ilmaantuneelle alueelle, jossa oli keinuja ja pöytä ja tuoleja. Sitä jatkoimme talon edustalle, johon jätimme kantamuksemme. Tervehtimisrituaaliin kuului taas punaisen merkin, siunauksen laittaminen otsaan ja sen jälkeen seurasi yhteiskuvat. Pienet tytöt kiepsahtivat jo estotta pitämään käsistäni kiinni ja tunnelma alkoi vapautua. Kaivelin tuliaisten joukosta paperia ja väriliituja ja piirsin kissan: miau. Lapset ehdottelivat lisää piirrettäviä asioita ja alkoivat pian piirtää itsekin. Isoimmat tytöt olivat 17 vuotiaita ja joku pienimmistä ehdotti heille prinsessan piirtämistä ja minä ehdotin prinssiä..sitä ei alkanut syntymään, joten totesimme, että the prince is on the way….

Isoimmat tytöt ehdottivat tutustumista taloon ja läksimme sisälle. He esittelivät seinälle kehystettyjä maalauksiaan – todella hienoja! Tyttöjen huoneessa oli kerrossängyt ja ne olivat siistejä ja iloisilla väreillä sisustettuja. Toisessa kerroksessa oli keittiö, ruokailutila sekä terassi, jossa oli vesipiste, katolla oli tilava terassi, jossa oli pyykkiä kuivamassa. Aikuiset kertoivat, ettei hallitus tue heitä säännöllisesti ja he ovat lahjoitusten varassa. Kaksi aikuista menee päivittäin Kathmanduun etsimään lahjoittajia. He kertoivat pärjäävänsä tuomallani ruualla 2 kuukautta. Kouluun lapsilla on puolen tunnin kävelymatka ja kaikki käyvät koulua, myös kaksi vuotiaat.

Naiset alkoivat valmistaa ruokaa ja minä juttelin Israelilaisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Hän kertoi opettaneensa lapsille pelejä ja leikkejä ja nauttineensa olostaan. Lapset söivät ensin ja sen jälkeen minä ja Juval, vapaaehtoinen. Opin uuden kikan polttavaan ruokaan: sokeri!

Ruuan jälkeen seurasi pieni lepohetki ja sitten valmistautuminen tanssiin. Suuri kaiutin raahattiin terassille ja pitkien säätämisten ja virittelyjen jälkeen musiikki alkoi pelaamaan. Pienimmät tytöt olivat ensimmäisenä esittelemässä taitojaan aikuisten kannustaessa. Pikkuhiljaa kaikki naiset ja tytöt olivat terassilla ja tanssivat erikseen ja yhtä aikaa toisiaan kannustaen. Palasin ajassa yli 30 vuotta taaksepäin aikaan, kun ensimmäistä kertaa Marokossa pääsin tällaiseen naisten tanssihetkeen – ympyrä sulkeutuu; voi sitä tanssin riemua! Viimeisenä syöneet miehetkin ilmaantuivat yksi toisensa jälkeen tanssimaan. Nuorimmat lapset olivat hädin tuskin kaksivuotiaita, mutta liikekieli oli jo hallussa. Tanssi iltapäivän paahtavassa kuumuudessa jatkui yli kaksi tuntia; tulin vedetyksi tanssimaan uudestaan ja uudestaan. Opetin tytöille vähän itämaisen tanssin liikeitä ja he opettivat minulle omiaan…annoin heille vähän kotiläksyjä ja lupasin tulla tammi-helmikuussa uudestaan. Omalla itämaisen tanssin kokemuksellani pärjään hyvin täkäläisissä juhlissa.

Lopulta autokuskimme alkoi vinkkailemaan siihen malliin, että kerroin naisille, että meidän pitää lähteä. Meidän oli tarkoitus olla takaisin klo 11.00 ja lopulta olimme takaisin neljältä. Meidät kutsuttiin vielä alakerran toimistoon ja sain esittelyn orpokodin toiminnasta. Vanhempi pariskunta oli perustanut orpokodin Kathmanduun 15 vuotta sitten, mutta maanjäristyksen jälkeen he olivat vuokranneet tämän talon Paunatista 1,5 tunnin ajomatkan päästä Kathmandusta: heillä oli nyt puutarha; hedelmäpuita ja vihanneksia kasvamassa ja turvallisempaa kuin Kathmandussa.

He kertoivat, että yksi vanhimmista tytöistä oli saanut paikan sairaanhoitajakoulusta. Paikka on kuulemma todella vaikeaa saada ja nyt työn haave meinaa murskautua, koska he ovat saaneet kasaan vain puolet ensimmäisen vuoden lukukausimaksusta, mikä pitää maksaa etukäteen. He tarvitsisivat vielä 1000 USD. Jos he eivät kolmen päivän sisällä pysty maksamaan paikka menee seuraavalle jonossa. Hankalia kysymyksiä ja tilanteita. Tyttö antoi minulle lahjaksi piirtämänsä kehystetyn taulun….800€ ja hänen unelmansa toteutuisi ja hänestä tulisi sairaanhoitaja! Hän oli ollut luokkansa paras; vain parhaita arvosanoja. Pitkien hyvästelyjen jälkeen suuntasimme takaisin Kathmanduun mietteliäänä näkemästäni. Jos taloustilanteeni olisi yhtään parempi en epäröisi, mutta olen veloissa itsekin ja seuraavan kuukauden arvonlisäverot painavat päälle…!

Palattuani istuin pitkään ihan hiljaa.

OUTLET

Tutustu myös tarjoustuotteisiimme!